Viikko sitten meille muutti uusi kuono. Kuonon mukana tuli rapiat neljäkymmentä kiloa koiruutta ja sen myötä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, unohtamatta satunnaisesti tuhoutunutta kodin irtaimistoa. On se vaan ihana! Jaa mikä, no Mosku tietysti. Erään venäjänajokoiran ja jämtlanninpystykorvan rakkauden hedelmä, jonka bongasin Päijät-hämeen eläinsuokeluyhdistyksen Facebook-sivuilta. Tiesin heti, että tossa se nyt on, meijän koira!
Eläinsuojeluyhdistyksessä oltiin alkuun vähän nihkeitä sen suhteen, että Mosku lähtisi Satakuntaan. Ymmärrän sen kyllä paremmin kuin hyvin. Ei sillä, on hämäläisilläkin omat puutteensa.. Onneksi rakas Puoliskoni on kotoisin sieltä mistä Moskukin, joten hän lähti katsastamaan, että onko se nyt niin täydellinen koira meille kuin mä olin jo monta päivää jankuttanut ja samalla pehmittämään eläinsuojeluyhdistyksen väkeä sen suhteen, että ei se Mosku pilalle länsirannikolla mene. Hänkin on täällä jo monta vuotta ihan mukavasti pärjännyt.
Yksi asia johti toiseen ja metsäretkille pakataan tästä eteen päin yhdet eväät enemmän. Kunhan saadaan käytöstavat kuntoon, niin kuka tietää, ehkä Mosku ryhtyy partiokoiraksi. Mutta sitä ennen me seikkaillaan kaksistaan lähimetsissä, bongaillaan uusia polkuja, löydetään itsemme ihmepaikoista ja tullaan kotiin vasta kun ilta hämärtää.
Ensimmäinen sukkapari tuli uunista ulos ja toinen on jo työn alla. Tentistäkin sujahdettiin läpi, ei ehkä taidolla, mutta tyylillä. Ei tämä huono viikko ollut, vaikka räkätauti pitää mua otteessaan ja typerät ihmiset saivat mut ärsyyntymään. Jälkimmäistä tapahtuu tosin ihan koko ajan.
Muutama napakka kommentti someen ja pyrähdys luontoon laannuttivat isoimman kiukun. Tähän tilanteeseen trippi käräjäkiville sopi paremmin kuin hyvin. Kivillä istuskellessani ja toivoessani, että paikasta irtoaisi vielä henkäys oikeudenmukaisuutta, olo oli jo melko zen. Kivenä kivien piirissä yhdessä maamme ensimmäisistä oikeudenjakopaikoista ilma oli raikas, sammal vihreää ja mäntyjen korkeuksiin kurkottavat oksistot loivat pitsikuviota taivasta vasten, joka ei ollut sen enempää harmaa kuin sininenkään. Mikäs tässä on ihmisen olla ja kasvaa.
Olen selkä vääränä raahannut partiolaisten adventtikalentereita partiotoimistolta kololle ja kyllä nyt täytyy sanoa, että ihan kuin olisi vähän jo JOULUMIELI nostamassa pientä, karvaista päätään mieleni sopukoissa.
On se vaan niin meditatiivistä hypistellä muovipäällysteisiä (muovista en tykkää koska maailma hukkuu muoviin ja me sen mukana, mutta ei pilata sillä mun joulumieltä tänään), uunituoreita adventtikalentereita ja laskea niitä nippuihin kunkin ryhmän tilausten mukaan. Halipöllöjen pino, Oravien pino, Ketunpoikasten pino, Meduusojen pino, Kauriiden pino.. Toivottavasti kalenterit menevät hyvin kaupaksi tänäkin vuonna ja kaikki myyntiin osallistuneet partiolaiset saavat kankaiset tonttumerkkinsä muistoksi myyntityöstä. Joku hurja voi saada partiopiponkin, joka kilahtaa plakkariin kun on myynyt vähintään 20 adventtikalenteria. Adventtikalenterien myynnistä saatavilla varoilla lippukunnat voivat järjestää laadukasta toimintaa ensi vuonnakin ja ennen kaikkea partioharrastuksen kustannukset lapselle tai nuorelle pystytään pitämään alhaisina. Partio tahtoo ihan oikeasti kuulua kaikille.
Jos siis näet partiolaisen adventtikalenterien myyntipuuhissa kylillä kulkiessasi, voit tukea hyvää harrastusta, joka auttaa lapsia kasvamaan tolkun aikuisiksi, ostamalla 7 euron arvoisen kalenterin, joka ei olekaan mikään Ö-luokan suklaakalenteri vaan ihan ehta vanhanaikainen kuvakalenteri.
Mun pitäisi surkeasti lukea huomiseen tenttiin, mutta koska mieli on jouluisa ja sukan kutominen sohvan nurkassa sopii joulufiilikseen paremmin kuin tenttikirjan päämäärätön plaraaminen, menen sohvalle ja ajattelen vain positiivisia asioita. Koska mä voin. Katotaan mitä mä voin huomisessa dialogitentissä..
Ilma kylmenee ja huomaan viihtyväni aina vaan paremmin sisätiloissa. Sohvan nurkka imee minua puoleensa kuin musta aukko materiaa. Noh, en taida olla yksin tämän tilanteen kanssa. Pimeät illat saa kynttiläkaupan käymään kuumana. Some pullistelee päivityksiä ja kuvia villasukista, sateen kastelemista ikkunoista ja fleecepeittoon kääriytyneistä onnenmyyristä joiden olohuoneen pöydillä tuikkumeri hehkuu kilpaa sofistikoituneen punaviinilasillisen kanssa. Ei se väärin ole.
Yltiösosiaalisen kesän jälkeen on hyvä kääntyä hetkeksi itseen päin ja pohtia elämän suuria kysymyksiä. Tai pieniä, itse tykkään enemmän niistä. Isoista kysymyksistä tulee vain pää kipeäksi. Voi se tietysti johtua punaviinistäkin. Tälle syksylle onkin kertynyt melkoinen suma pähkäiltävää, analysoitavaa ja ratkottavaa materiaalia.
Partiorintamalla kuohuntaa tai ainakin kuplintaa aiheuttaa tulossa oleva lippukuntatuen uudistus. Lyhyesti kyse on siitä, että lippukuntien johtamisen työtaakkaa halutaan jakaa tasaisemmin ja vastuualueita selkiytetään. Tällä hetkellä valtaosassa lippukuntia lippukunnanjohtaja on se, joka viimekädessä vastaa siitä, että kansa saa leipää ja partiohuveja. Vastuu on suuri ja työmäärä monella johtajalla näännyttävä.
Lippukuntatuen uudistuksella halutaan keventää taakkaa yhden ihmisen hartioilta ottamalla käyttöön kolmen johtajan malli. Tulevaisuudessa lippukunnassa olisi siis lippukunnanjohtaja, joka vastaa hallinnollisesta puolesta, pestijohtaja, joka vastaa pestaamiseen liittyvistä asioista ja ohjelmajohtaja, jolla on hanskassa partio-ohjelman toteutuminen lippukunnan ikäkausitoiminnassa.
Parasta tässä on se, että piirin tarjoama tuki lisääntyy ja kohdentuu entistä paremmin kun alueilla partioi aluetiimi, joka koostuu kolmesta valmentajasta. Lippukuntavalmentaja on
lippukunnanjohtajan tuki ja turva. Lisäksi aluetiimissä on ohjelma- ja pestausvalmentaja, jotka tukevat alueensa
ohjelma- ja pestijohtajia.
Muutokset tuppaavat usein aiheuttamaan huolta ja ahdistusta. Muutosvastarinta on varmasti tuttua kauraa monelle johtamaan joutuneista ja johtamaan päässeistä ihmisistä. Vaikka kuinka ihailenkin armeijan suoraviivaista johtamiskulttuuria, jossa pullikointi aiheuttaa välittömän palautteen, joka kannustaa toimimaan johdon antamien raamien puitteissa, tykkään varuskuntien ulkopuolella enemmän keskustelevammasta tyylistä -ylhäältä on turha antaa, jos alhaalla ei kukaan halua ottaa.
Olen ihan varma, että tämä uudistus on oikeasti hyvä juttu. Uskokaa pois! Kysymys kuuluukin, onko partiopiirien riveissä tarpeeksi kovia kaupparatsuja, jotka saavat kentällä myytyä tämän unelma-uudistuksen lippukunnille? Se jää nähtäväksi.
Näin sunnuntain ratoksi (ja koska blogin päivittäminen on koulutehtävien välttelyä parhaimmillaan) on kiva vilkaista peruutuspeiliin ja analysoida sitä, että mites se viikko nyt menikään noin niinku omasta mielestä.
Lähestyn aihetta perinteisellä plussat ja miinukset -metodilla. Kyseessähän on tieteellisesti aukoton menetelmä, jota analysoimalla voi tehdä täydellisen oikeita päätöksiä esimerkiksi asuntokaupoista, parisuhteen tulevaisuudesta tai siitä, että kannattaako ruokakaupassa käydä suoraan töistä lähtiessä vai vasta illalla juuri ennen sulkemisaikaa. Käydään siis asiaan!
Oman tarpojaryhmän koloilta
Teimme gastronomisen pikavisiitin idän suuntaan. Kolomme keittiö on valitettavasti sen verran kokonaisvaltaisesti epäkunnossa, ettemme voi siellä yhdessä kokkailla, mutta syömiseen tila soveltuu loistavasti. Keittiömestarin tehtävät nakkiutuivat yllättäen minulle, joten aasialainen vegemenu piti sisällään kiinalaisten vastinetta kotoisalle makaronilaatikollemme, paistettua nuudelia Chow mein, joka täyttää kolme kriteeriä, joita arkipäivisin noudatan ruoanlaitossani: helppo, halpa ja nopea. Chow mein -reseptejä löytyy netistä joka lähtöön, mutta karvalakkimalli, jonka tarpojille wokkasin koostui nuudeleista, kevätsipulista, tamarindista, chilistä, valkosipulista, chow mein -kastikkeesta ja tofusta. Jälkiruoka nautittiin thaimaalaisittain sticky rice -annoksien merkeissä. Kustannussyistä tuore mango oli vaihtunut säilykepersikkaan. Syömäpuikot kuuluivat luonnollisesti asiaan ja niiden käyttö olikin monella jo hyvin hanskassa.Ehdottomasti kiva ilta, vaikka osalla tofupallerot ja riisit jäikin suuhun pyörimään ja etsimään vaihtoehtoista poistumisreittiä ruokatorven asemasta.
Kumisaappaat
Mulla on uudet kumisaappaat ja ne on mahtavat! Ei mitkään hipsterit Hai Saappaat vaan ihan mustat peruslantsarit. No okei, on niissä viilatut tekniset ominaisuudet, jotka nostavat käyttömukavuuden ihan uudelle tasolle, mutta mun koivet on jo niin vanhat, että yritän tarjota niille mahdollisimman usein vain parasta.
Pitkä miinus tälle viikolle koulujutuille, jotka veivät päivistä valoisan ajan tunnit sen verran tehokkaasti, että ulkoilumahdollisuudet kutistuivat olemattomiin. No juu, katuvalot loimottaa omassakin elinympäristössä, mutta metsässä pyörimiseen omin nokkineni tarvitsen luonnonvaloa. Auringon, ei kuun. Eikä varsinkaan täysikuun, koska ihmissudet ja vampyyrit ja muut hirviöt, joita metsät ovat pullollaan ainakin täällä Satakunnassa.
Saattoi mun viikossa olla jotain muutakin upeeeta ja inhaa, mutta kuka niitä kaikkia aina muistaa. Ihan hyvähän tämä viikko oli. Ensi viikolla skarppaan ja menen metsään halaamaan niitä puitakin. Se tekee hyvää ihmiselle.
 |
| Kumpparit <3 |
Retken ruokapolitiikan perusta on ehdottomasti jälkiruoka. Muhennokset, padat ja muut mössöt löytävät kyllä tiensä ruokalistalle, mutta jälkiruoka on se kuuluisa piste iin päällä. Nuotioruokia ja retkikeitinreseptejä metsästäessä törmää usein varsin hykerryttävään kekseliäisyyteen kun luonnon helmassa pyöräytellään korvapuusteja ja tarjoillaan tuulihattuja kello viiden teellä.
Usein jälkkäriresepti taipuu myös vegaaniseen muotoon. Pieni keittiökemian tuntemus vähentää huomattavasti hävikkiä koekeittiössä, mutta iso osa lystiä katoaa jos reseptin muokkaaminen johtaa priimatulokseen kertalaakista. Niin kuin hullujen tiedemiesten piireissä yleisesti tiedetään, moni huippukeksintö syntyy vahingossa..
Oma retkijälkkärien top 3 lista elää koko ajan, mutta tällä hetkellä makunystyrät (ja laiska eräkokki) hoilaa ylistyslauluja simppeleille ja kevyehköille herkuille, joita voi lappaa leipälävestä sisään infarktiriskin kasvamatta vähän reilummankin satsin.
Kolmannella sijalla on pomminvarma ehkä hieman tylsä mutta ah, niin makoisa omenaherkku. Kokonaisesta omenasta kairataan röntti pois ja tunneli täytetään pikakaurahiutale-kasvimargariini-fariinisokeri-kanelimössöllä. Tai jos laiskottaa todella, niin valmiilla granolasekoituksella. Kietaistaan omppu folioon ja annetaan nuotion hoitaa loput. Puoli tuntia tulilla riittää yleensä pehmittämään isohkonkin ompun. Heti kun näpit ei pala, avataan folionyytti ja viimeistellään annos vaniljasoosilla. Oma suosikkini on Plantin vaahtoutuva vaniljakastike, se säilyy avaamattomana huoneen- ja repunlämmössä.
Hyvänä kakkosena tulee superisti monikäyttöinen Danerolles Croissant -valmistaikina tuubissa, joka löytyy melkein joka kaupan kylmätiskistä. Kyllä, tämä valmistaikinoiden isoäiti on kuin onkin vegaaninen! Täytetyt croissantit notskilla onnistuu näppärästi, kun kieputtaa taikinasuikaleen oksanhaaraan (kuori täytyy muistaa vuolla pois, muuten maku on semisti tanniininen joka on punkussa ok, croissantissa ei) ja työntää oksanhaaran mahdollistamaan rakoseen haluamansa täytteet. Kuivatut hedelmät, tuoreet taatelit, tumma suklaa ja oma suosikkini maapähkinävoi-banaanicombo toimii loistavasti näissä nuotiocroissanteissa. Jos haluaa nauttia leivonnaiset mannermaisesti hillon kera, se kannattaa lisätä vasta paistamisen jälkeen. Muuten palaa suu.
 |
| kuva: Instrucktables |
Ykkösenä tänään, huomenna se voi olla jo joku muu, on grillattu ananas. Ja nyt ei sitten puhuta mistään tölkkiananaksista. Sen verran pitää itsekunnioitusta olla, että metallinmakuiset ja kalmankalpeat säilykeananasrenkaat eivät eväsreppuun päädy. Ananas on siitä kiva kypsennettävä, että sen voi yhtä hyvin kääräistä folioon ja iskeä hiillokseen kuin asetella ritilälle ottamaan väriä pintaan. Ehdottomasti elämyksellisintä on kuitenkin tökätä ananaspala ananastikkuun (tunnetaan tietyissä piireissä myös makkaratikkuna) ja kypsentää se pitkään ja hartaasti tuleen tuijotellen tikun nokassa. Jos reppuun on eksynyt agavesiirappia ja kanelia, niin ananaskokemus nousee ihan uudelle levelille.
 |
| kuva: honestcooking.com |
“Life's short. Eat dessert first, work less and vacation more!!” -Lea Mishell
Hiljaisuuden rikkoo vain nuotion rätinä. Kun keskittyy palamisen ääniin ja liekkien tanssiin tuntee väkisinkin olevansa osa ikiaikaista nuotioon tuijottajien klaania. Mielessä vellovan ajatusten massan pinta alkaa halkeilla ja raoista pulppuava rauha työntää lempeästi sinnikkäimmätkin mielen kudelmat kauas tietymättömään. On vain tämä hetki, eikä sekään ole kovin tärkeää.
Odotan vain, koska tämäkin tietoisen läsnäolon kokemus luonnossa tuotteistetaan ja franchising-yrittäjät valtaavat tulibisneksen. Siihen asti ja sen jälkeen aion sytytellä tulet aina kun siihen tarjoutuu mahdollisuus ja annan yhden maailman kauneimman elementin maagisen voiman virrata lävitseni. Sen jälkeen syön suklaabanaanin. Tai kaksi.
